Halki Euroopan

 Travemünde-Colmar, 845 km

Ajomatka halki Saksan vaatii kuskilta hyvää reaktionopeutta ja ajohermoja. Moottoritie on täynnä rekkoja jotka ensin kääntävät rattia ja sitten ehkä käyttävät vilkkua. Tilanteiden perusnopeus on noin 140 km, ja silloin ajetaan vasta hitaampien kaistalla. Turvaväleistä ei kukaan kuskeista ole kuullut ajokorttiaan hankkiessaan. Vasemmalta huristaa ohi kalliimpaa autoa niin nopeaan ettei edes auton merkkiä ehdi huomata. 

Proosallisesti pysähdyimme Kasselin Ikeaan lounaalle ja matka jatkui eteenpäin. Moottoritien hyvä puoli on että matka taittuu ripakasti, rekkojen lisäksi muita maisemia ei näy. Eipä tule pysähdyttyä turhaan, bensa-asemat riittävät.

Reippaan työpäivän rupeaman jälkeen saavuimme Colmariin, Alsacen sydänseudulle. Väsyneenä päivän jälkeen teimme pienen kävelylenkin kylällä ja iloitsimme herkullisesta illallisesta ranskalaiseen bistro-tyyliin. Tähän kylään haluan palata uudelleen, se oli postikortin kaunis ja viehättävä pimeässäkin. Lämmin kiitos hyvälle työkaverilleni joka kehui Colmaria Ranskan kauneimpana pikkukylänä.

Colmar- Nimes, 650 km

Kaava alkoi olemaan jo tuttu; aikainen aamiainen ja matkan tekoon. Edellisen päivän istuminen jo jossain tuntui joten päätimme jaloitella päivän mittaan hiukan useammin. Päätöksestä huolimatta en muista että jaloittelua olisi suuressa mittakaavassa harrastettu. Joogaa, sen jokaisessa muodossa, kaipasimme jo kovasti.

Jura-vuoriston liepeillä liikenne rauhoittui ja ajelimme ihanassa auringonpaisteessa. Maisemaa ihastellessani The Housemartins- yhtye lauleskeli Freedom- kappaletta. So this is freedom, you must be joking....Nauratti ja ilo kupli sisällä, on hauskaa olla matkalla!

Lisää hymyilytti kun pysähdyimme pikkukylään lounaalle. Vaihtoehtoja kylän keskustassa ei montaa ollut, valitsimme sen missä oli eniten porukkaa. Kolmen ruokalajin lounas, lasi viiniä ja espressoa jälkiruoan kanssa. Pöytiintarjoilu ja ranskankieli pulisi tuvan täydeltä. Hintataso oli noin 13 euron luokkaa per henkilö, halpaa joka tapauksessa. Huippukokemus!

Nimes-Tarragona, 480 km

Nimesistä emme muista muuta kuin kadun toisella puolella olevan Carrefour- marketin. Ajaminen ottaa veronsa. Aamulla oli rento mieli, tänään pääsemme jo Espanjan puolelle. Ajomatka alle 500 km hurahtaa jo varsin nopeasti ja iltasella meillä oli hyvin aikaa kävellä pitkin Tarragonaa. Viehättävä kaupunki, yllättävän harvan tuntema. Samassa kaupungissa kunnon annos historiaa, viehättävä vanhakaupunki, loistavia ravintoloita ja sympaattinen uimaranta. 

Espanjalaisittain ihan liian aikaisin illalla, olimme illallista vailla. Ehkä opimme jatkoa ajatellen ettei ravintolan ovia kannata ennen klo 20 kolkutella. Meille Tarragona oli kuin minilomanen keskellä matkantekoa. Tervetullut hengähdyshetki ja yllättävä, viehättävä kaupunki.

Tarragona- Orihuela Costa, 500 km

Viimeinen ajopäivä, nyt suoristui jalka kaasulla ja päivän päätarkoitus oli vain päästä perille mahdollisimman nopeasti. Paljon hienoja asioita jäi rannikon puolelle kun visusti kiersimme Barcelonan, Valencian ja kaikki muutkin tunnetut houkutukset. Liikenne oli vilkasta mutta sujui hyvässä yhteisymmärryksessä myös rekkojen kanssa. Mailla on eronsa liikennekulttuurissa.

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla pysähdyimme lounaalle "paikalliselle ABC- asemalle".  On todettava että lounasvalikoima ja laatu yllätti erittäin positiivisesti bensistunnelmasta huolimatta. Aurinko paistoi hellelukemissa ja reissun ensimmäinen cafe con leche nautiskeltiin jälkiruoaksi. Alicanten kohdalla oli juhlahetki, alle sata kilsaa aurinkokotiin. Emme silloin tienneetkään että tämä ajopätkä tulisi meille hyvinkin tutuksi myöhemmin. 

Kohti Espanjaa

Syksy vierähti Lehtolassa ja yhtäkkiä oli talvi. Lumilapio kaivettiin esiin ja pientä kiroilua oli ilmassa. Pakko myöntää, viimeinen viikkomme Suomessa oli ankara. Tavaraa pakattiin autoon nilkat sohjossa ja sormet jäässä. Yöunet jäivät vähiin, kun pohdiskelimme, pääseekö kesärenkailla edes liikkeelle. Onneksi naapurissa, tarpeen vaatiessa, olisi traktoreista vetoapua tarjolla. Pönttöuunia lämmitettiin tosimielellä, ilmalämpöpumppu puhisi ja onneksi torppa lämpeni. Unelmoimme Espanjan valosta ja lämmöstä, paikalliset sääennusteet näyttivät tuleville viikoille suotuisilta.

Marraskuun alussa karavaani starttasi ja täyteen pakattu automme suuntasi kohti Helsinkiä. Onni oli puolellamme, selvisimme sorateiden ylämäistä, alamäistä ja kurveista asfalttitielle ilman haavereita. Tämä on kyllä automatka, jonka muistan pitkään. Aluksi hirvitti, sitten jännitti ja lopuksi nauratti -ja koko ajan väsytti unenpuutteesta.

Mahanpohjaa kutitti kun Finnlines starttasi kohti Travemundea -nyt se on totta ja matka oikeasti alkoi. Määränpäämme oli Orihuela Costa, lähelle Torreviejaa. Hiukan vajaa viikko ajoa ja kilometrejä ainakin riittävästi.  Itse jäin vuorotteluvapaalle ja Joni jatkoi normaalisti päivätöissä etänä Espanjasta. 

Espanja ei ole meille kovin tuttu maana, pienet lomareissumme ovat aiemmin suuntautuneet enemmän Italian ja sen naapurivaltioiden suuntaan. Manner-Espanja on käytännössä meille tuntematon, mutta emmeköhän me jotenkin tutuksi tulla seuraavan puolen vuoden aikana. Tutustumistamme auttaa Espanjan landlordimme joilla tuntemusta ja vinkkejä riittää jaettavaksi.

Laivamatka meni jouhevasti, joogailemaan mahtui hyvin pienessä kuntosalissa. Saunassa ja porealtaassa oli tilaa, marraskuun alku ei taida olla turistikauden high peak. Lauttamatka on helppo tapa päästä Saksaan kohtuullisella kustannuksella ja pienellä vaivalla. Vaihtoehtoja toki on ajella Ruotsin tai Baltian läpi (ja lisätä erilaisia lauttapätkiä matkan varrelle tai sitten ei). Vaihtoehdot vaativat enemmän ajokilometrejä ja enemmän järjestelyjä yöpymisten osalta. Meillä oli rajattu aika käytössämme, joten Finnlinesin palvelut oli meille sopiva ratkaisu. 

Travemunden satamaan lautta saapui iltasella. Ensimmäinen yöpyminen oli varattu läheltä satamaa hotel Schweizerhausista. Kustannus oli varsin kohtuullinen, hyvä parkkipaikka ja erinomainen aamiainen. Varsin näppärä vaihtoehto iltalautalla tulijoille, aamusella kätevä lähteä jatkamaan matkaa.

Lehtolan torpassa on kaikki hyvin

Muutto Eräjärvelle

Elokuu 2023 helotti lämpöään, kun teimme Nokian kodin muuttoa. Yllättävän pieneen maallinen omaisuus kutistuu, jos se on tahtotila. Pyrkimyksestä huolimatta pussukkaa ja nyssäkkää riitti jatkosijoitettavaksi kiertoon, myyntiin, roskiin ja joitakin tarkkaan mietittyjä asioita pakattiin mukaamme. Asuimme Nokian kodissamme yli 20 vuotta, onneksi tavaroiden määrä ei korreloinut asuttujen vuosien määrään. Haikeaa oli sanoa heipat kotikonnuille, puutarhallemme ja tutuille asioille. 

Uusi ajanjakso elämässämme Lehtolan torpassa alkoi vadelmavyöryllä, mustikkataivaalla ja kääntyi lähimetsän tatti-infernoon. Kaikki luonnon aarteet olivat poimittavissa heti aitan takana Iilivuoren kätköissä. Luonto on Lehtolassa niin lähellä ja se tulee lähelle pyytämättä. Luonto tarjoaa pieniä ihmetyksen ja ihastuksen aiheita jotka kaupungissa jäävät valojen ja asfaltin taakse.

Kesälomakin loppui ja oli aika palata uuteen arkeen. Uudessa arjessa opettelimme uuden matkan Helsingin työreissuille ja mietimme viikkorytmitystä mm. kaupassakäynnin näkökulmasta. Mikään ei ollut niin kuin aiemmin.

Syyskuu 2023 

Yllättävän nopeasti löysimme uuden rytmin ja kotiuduimme mainiosti. Päivän askareisiin kuului naapurin heppojen tervehtiminen laitumella, metsäkävelyt ja halkojen hakkaus. Ashtangassa oli hyvä, aktiivinen perusvire. Maanantaisin kävimme mysoressa Tampereella, se antoi sopivan pohjan viikon muille omatoimiharjoituksille. Etätyöt sujuivat maalta käsin siinä kuin kaupungissakin, tosin myönnettäköön, että toisinaan yhteys ei ollut nopeinta laatua.

Syyskuussa seisoimme pimeässä illassa keskellä pihaa ihastellen tähtiä ja linnunradan kaarta. Kuinka kaunista voi puhtaassa pimeydessä ollakaan. Tuvassa kynttilät ja tuikut kaivettiin esiin ja loimme todellista hygge-tunnelmaa koko torppaan. Vähitellen ilmassa tuoksui syksy, vaikka syyskuu olikin poikkeuksellisen lämmin. Syyskuun puolessa välissä ajelimme nurmikkoa hellesäässä kuin heinäkuussa konsanaan.

Lokakuu 2023 

Lokakuun pimeydessä muistimme toden teolla miksi kaipaamme valoa ja lämpöä. Maalaisunelmat karisivat samaa tahtia syyssateiden lisääntyessä. Vessareissut suoritettiin kumisaappailla ja sateenvarjolla suojautuen. Saunan pataa piti ruveta lämmittämään toden teolla, pikkurisut eivät enää riittäneet mihinkään. Makuuhuoneemme pönttöuuni Oranssi Paholainen söi halkoja iltapalakseen, kuinka ihanasti se lämmittikään vastineeksi.

Lähtö Espanjaan läheni, ilma viileni ja viimeisellä torppaviikollamme lumi peitti maan. Säätieteilijät varoittivat äärimmäisen huonosta ajokelistä Pirkanmaalla ja osuivat ennusteessaan oikeaan. Siinä sitten kökötimme viimeisen torppaviikon tontilla liikkumatta mihinkään, kaupassa olimme käyneet ennakkoon varmuuden vuoksi. Kummaltakin jäi työreissut Helsinkiin tekemättä ja nautimme maaseutuelämästä 24/7, olihan se kokemus sekin. Pohdiskelimme omistammeko enää villapipoja ja mikä olisi paksuin takki joka vielä torpasta löytyy. Ulkoilmajumppaa sai harrastaa halkopinon äärellä.

Samaan tahtiin pakkauksien edetessä tirkistelimme sääennustetta viikonlopulle, pääseekö niillä kesärenkailla reissuun vai ei? Selviämmekö MM-rallin soratieosuudesta isommalle tielle vai tarvitaanko traktoria apuun?

Oli aika hyvästellä Lehtolan torppa tältä erää, kiittää landlordejamme ihanasta kesästä ja suunnata kohti aurinkokotiamme Espanjaan.

Tarinan alku

Google kertoo, että tarinan voi aloittaa milloin tahansa ja miten tahansa. Tarinan voi aloittaa pienesti, tekemällä vaikka muistiinpanoja. Olkoot nämä tulevat ajatelmat siis pieniä muistiinpanoja, terveisiä auringosta. Tällä hetkellä kotipihallamme ei aurinko paista, on helmikuu 2023. Kotonamme sen sijaan on lämpöinen tunnelma. Arkipäivät mieheni Joni tekee etätöitä ICT-asioiden parissa, minä Birgit pakerran asiakastyössä. Kun työarki päättyy, säntäämme yhdessä joko joogashalalle tai viskomme kahvakuulia kotosalla. Viikonloput, poikkeuksia toki on, vietämme lähes samojen askareiden parissa. Arkemme on siis hyvin tasaista, ainakin vielä.

Hulluja ajatuksia

Viisivuotissuunnitelman idea syntyi alun perin Afrikan taivaan alla auringossa. Olin nuori tytön hupakko ja maailma oli avoin isoille ajatuksille. Noin 20 vuotta myöhemmin maistelimme uudelleen samaa ajatusta rommikolalla höystettynä Kuuban tummassa yössä. Hullu ajatus taisi tulla miehelleni Jonille puskasta, myöhemmin vuosien saatossa on juotu lasillinen, jos toinenkin, haaveiden parissa.

Aikansa se vaati, että ajatuksista ja toiveista muotoutui suunnitelma. Suunnitelman käytännön tavoite oli aloittaa elämänvaihe numero kaksi, kun puoli vuosisataa kilahtaa mittariin. 50 vuotta todellakin kilahti mittariin mutta samalla maailmaa oli juuri runnellut korona. Järki-ihminen lisäsi viisivuotissuunnitelmaan muutaman vuoden lisää, kuka niitä vuosia enää jaksaa laskea? Viisi vuotta päätöksestä toteutukseen, harkitsemisesta toimintaan ja koronavuodet päälle.

Toteutusvaiheessa

Elämme nyt keskellä toteutusvaihetta. Arki töineen rullaa mutta samalla realisoimme kotiamme pala kerrallaan. Seuraava iso askel on, kun laitamme kotimme (puutarhoineen!) myyntiin. Sitä seuraava iso askel on nykyisestä työelämästä irtautuminen.

Toteutusvaiheeseen kuuluu tulevaisuuden pohdiskelu, tämä se tuntuu olevan vaikeaa. Mitä, missä, miten ja milloin ovat kysymyksiä joihin vastauksia ei hyllyltä löydy. Ei ehkä tarvitse löytyä, uskomme että polku johdattaa, kun on sen aika. On vapauttavaa olla suunnittelematta kaikkea tarkasti, toisaalta se vaatii myös paljon epävarmuuden sietämistä. Sen tiedämme nyt, että talvea 2023–2024 emme Suomessa vietä.

Muuttolintujen lailla viimeistään lokakuussa on aika lähteä. Tosin joillakin reunaehdoilla, että tässä välissä voi tapahtua mitä vaan: Time will tell says Rastafarians. Uskon rohkeuteen ja heittäytymiseen. On sitä hulluja asioita elämässä tullut tehtyä aiemminkin. Tämä on vain yksi tienristeys elämämme polulla.

Blogista

Tämä blogi kertoo Birgitin ja Jonin matkasta, muutoksesta ja uudesta arjesta, terveisiä auringosta. Perheeseemme kuuluu myös aikuinen tyttäremme Iina puolisonsa Tuomaksen kanssa. Toivomme kuulevamme heiltä säännöllisesti Suomen kuulumisia, varmasti myös näemme matkamme taittuessa. Kerttua ei voi unohtaa, pientä mustaa villakoira- neitiä joka asustelee Iinan ja Tuomaksen kanssa.

Tekstejä tuotan minä, Birgit. En ole ammattikirjoittaja enkä -kuvaaja mutta tekemisen riemua on sitäkin enemmän. Osa teksteistä, kuten tämä ensimmäinen, on kirjoitettu digitaaliseen pöytälaatikkoon jo aiemmin. Osa teksteistä viittaa menneisiin tapahtumiin, nämä erotat tunnisteesta "pöytälaatikosta".
Kaikki blogissa käytetyt kuvat ovat omiamme.

Tervetuloa mukaan!